Muisto eräästä pitkästä ja yksinäisestä kevätyöstä. Ja samalla toivosta, joka voi kulkijalle toisinaan pilkahtaa äkkiarvaamatta, pyytämättä ja yllättäen.
Tämä on siltä yöltä, kun junan veturi oli Tampereella mennyt rikki ja olin viimein Seinäjoella keskiyöllä. Sieltä piti sitten omalla autolla jatkaa matkaa kohti Keski-Suomea.
Autoilemaan lähtiessä oli hyvin väsynyt, mutta laitoin toivoni Alavuden tai Ähtärin ABC-asemien kahvitarjoilun varaan. Vaan eivätpä olleet ne auki ja nälkäkin vaivasi.
Olin toivoton. Olin onneton. Vettäkin satoi.
Mutta sitten, sitten totetaan kävi se fantasia, jota puolitoistamiljoonaa kilometriä käsittäneen autoilutaipaleen aikana olen mielessäni pyöritellyt. Ajatusrakennelma siitä, että yhtäkkiä keskellä autioita maisemaa olisikin jotain hyvin jännittävää, mielen koskia vauhkoisasti kuohuttavaa.
Ja siinä se sitten oli, keskellä ei mittään, keidas, Väätäiskylän keidas! Kioski, kahvila, matkamuistomyymälä, jossa on aina vuorokaudenajasta riippumatta ovi selällään.
Oli täysinäinen vesikanisteri kahvin keittämistä varten, oli kolmea erilaista piparisorttia muovirasioissa ja automaatista makeisia ja hilloja ja kioskin omistajan tekemiä käsitöitä ja vaikka mitä.
Mikä runsaus, mikä kekseliäisyys, mikä ennakkoluuttomuus!
Kaivelin autosta kaikki irtorahat ja menin ostoksille kaatosateen piiskatessa tätä eksoottisen sympaattista kioskia
Enemmän kuin automaatista ostamani suklaa minua virkisti riemu siitä, mitä kaikkea sitä maailmassa voikaan vastaan tulla. Ei väsyttänyt enää loppumatkasta.
